Muistio

IMG_3771.JPG
 

Kirjoi¢£$¢tin kiireessä kehtolaulun.

Kaipasin lähelle, kauas. Voi taivas.

 
IMG_3774.JPG
 
 
 

Konditionaali

Olisin niin mielelläni uponnut niihin minuutteihin. Jättänyt kengät naulakon alle, hiipinyt peremmälle, vältellyt niitä lautoja, joiden arvelin ääntelehtivän painostani.

Narahtivatkohan ne hänelle?
Oliko hän linnunluinen?

Puristaisitko nahkaa lapani päällä ja miettisit, ettei meitä oltu muovattu samasta elämästä.

Hän oli maalannut surua lattian alle, sinä betoluxia päälle, mutta kurjuuden löyhkä leijailisi silti tunkkaisena makuuhuoneeseen.

Se ei hänestä päästäisi vaikka tekisin

ristivedon,
läpivedon,
vedonlyönnin,
ylilyönnin.

Olisin maannut niissä lakanoissa, sängyssä jossa oli vain yksi puoli, pujauttanut varpaat viileään hönkään pysyäkseni hereillä, vangitakseni eläväisyyden halut.

Pitäisi olla valmis lähtemään, kun hän jälleen kolkuttelisi.


 
 
emmiliia-red.jpg
 
 

Helle

Osa 1.

Siihen hetkeen oli helppo murtautua. Olin hengittänyt niin ohutta ilmaa, ettei ollut mikään ihme, että katseesi porautui keuhkoihini. Tarkastelit niiden seinämiä, jotka olivat puhtaammat ja punaisemmat kuin omasi. Mustaa ei ollut nimeksikään. Eivät ne yhteen sopineet. 

Mutta sitten siirsit silmäsi silmiini ja hymysi hymyyni ja siinä oli kaikki järki. Teki mieli ripustaa suupielet koukuilla ylössuuntaisesti ikihyviksi, ettei tarvitsisi jaksaa kannatella niitä lihasvoimin. 

Puuvilla tuntui pehmoiselta käsivarrellani. Se kävi ihollani aina, kun kehtasin nojata sinuun ja kun sinä kehtasit minuun. Se oli kohtaamisen sanaton sopimus, jota kypsyteltiin rauhassa ja samalla liian kiireisesti. 

Oli kiire tuntea, kuulla, päättää, olla päättämättä, muistaa miettiä ja olla miettimättä millä jalalla seisoi ja millä tanssi, millä rakasti ja millä yksinkertaisesti vain yritti kellua tunteiden kuohujen päällä kuin Jeesus, johon ei kai kukaan sinä iltana uskonut saati luottanut. 

En minä ainakaan, sillä minä en luota yhteen enkä kahteen. En itseeni, en sinuun enkä etenkään helleöihin. 

Siinä kivellä se kaikki tuntui niin kaukaiselta vaikka olit ihan liki. 

Osa 2.

Jotenkin tiesimme, että makasimme
toisissamme vain sen yhden kesän.

Siksi silitin hiekkaa lyhyistä hiuksistasi muutaman
ylimääräisen vedon verran.

Juhannusyössä nainen katsoi vasemmalla silmällään huomiseen
ja oikealla eiliseen.

Ja meitä
puistatti.

Osa 3.

Se mätä
puhkaistiin

pois suu- ja korvapolilla.



Olit osa minua. Ensin vain jokin mitätön, kuten pikkuvarvas, jonka amputoimisesta ei olisi kärsinyt kukaan. Mutta sitten levittäydyit, valtasit elintilaa ja olit koko jalkaterä, nivuset, vatsanpeitteetkin.

Söit ahnaasti tietäsi kohti sydäntä ja kun se oli vallattu, en enää ollut vain minä. Siellä sykki toinen syke, lepäsi kaksi sielua.

Sydäntä ei voinut amputoida, sen saattoi kyllä siirtää, jos sormet osasivat tanssia oikeita ompeleita. Mutta missä ruumiissa minä muka olisin enemmän kotonani?

 
 

Lasi

Katsoin merelle lasilevyn läpi. Se seurasi minua kaikkialle, kohosi edessäni kirkkaana, mutta hallitsevana. Ei se mitään. Merelle oli silti hyvä näkymä ja hiekka paijasi varpaita. Liikuttelin niitä, jotta kaivautuivat syvemmälle. Juurrutin itseäni tuohon maisemaan, jossa taivas oli harmaa ja kuohupäät mäiskyivät kivikkoon tumman petroolimassan huipulla.

Seisoit lasin toisella puolella ja katselit myös ulapalle. Yksinäinen sadepisara valui lasia pitkin kohti hiekkaa. Pian toinen rapisi lapaluullesi. Yletin juuri ja juuri kurottamaan siihen lasin reunan yli, pyyhkäisin sen peukalollani ja panin suuhuni. Sadevesi ei maistu suolaiselta. Kunpa maistuisi.

Lasi esti koko kehon yhtäaikaiset hyväilyt. Piti päättää koskeako yhtä rintaa, toista pakaraa, ehkä pohjetta, hivuttautua reisi kerrallaan häpykummulle. Niin leveää kappaletta pystyi kaksin käsin vain halaamaan eikä siinä jäänyt silloin enää lainkaan sijaa ihokontaktille. Oli mahdotonta tulla yhtä aikaa, joskus jopa ollenkaan.

Ei se mitään. Merelle oli silti hyvä näkymä ja hiekka paijasi varpaita. Liikuttelin niitä, jotta kaivautuivat syvemmälle. Juurrutin itseäni tuohon maisemaan.

Näin jatkoimme 22 vuorokautta.

Seuraavana aamuna hiekkaan sekoittui verta. Se pulppusi päkiästäni. Seinän kulma oli murtunut ja löytänyt tiensä ihooni.

Ei se mitään. Merelle oli silti hyvä näkymä ja verinenkin hiekka paijasi varpaita. Lasin terävä kärki vihloi vielä jalkapohjassa, mutten jaksanut nyppäistä sitä irti.

Lasiseinän koko oikea nurkka alkoi murentua. Siitä tipahteli sirpaleita pitkin valtaamaamme rantaviivaa. Sinä vältit niistä jokaisen. Minä vain joka kolmannen. Ruhjoin itseäni, lasi piirsi kehooni punaista reittiään.

Ei se mitään. Näin sinut joka kerta selvemmin.

Mitä pienemmäksi lasi kävi, sitä pidemmälle ylsit koskettamaan minua. Niskaan, sormeilit selkärankaa häntäluuhun saakka. Minä upotin käteni hiuksiesi sekaan, jotka tuntuivat niin samanlaisilta omieni kanssa, että kadotin hetkeksi käsityksen ääriviivoistani.

Kiersit etusormellasi kolme kertaa navan ympäri ja jatkoit siitä alas. Kun seinää oli jäljellä enää parikymmentä senttiä, suutelit meriveden huuliltani.

Ei se mitään. Suolaista makua riitti minullekin. Juurrutin itseäni tuohon suudelmaan.

En tiedä näinkö lopulta kirkkaammin lasin kaikottua. Vesi satoi suoraan silmiin. Meri velloi kovemmin kuin koskaan. Puhuri vilvoitti alastoman ihon.

Mutta kun makasin vatsallani autossa ja hivuttauduit päälleni, en enää ikävöinyt. Olin puoliksi täysi enkä puoliksi tyhjä.

Juurruin säveliin, joita soitit minulle radiosta ja joiden päälle lauloit.

Ei se mitään